Kun vuosia valmisteltu Keminmaan historia-teos julkistettiin huhtikuussa 1997, sen historiatoimikunnan puheenjohtaja kirkkoherra Paavo Erkheikki avasi tilaisuuden psalmin sanoin:”Ah, tätä ihanaa päivää, jonka Herra on luonut !” Siihen sisältyi koko laajan ja vuosien valmistelun vaatinut iso työ ja sen loppuun saamisen tuoma suuri helpotus. Tämän hienon teoksen sisällöstä muutamia otteita:
1600-luvulla pappilan maat olivat laajat: ne ulottuivat nykyisen Liedakkalan kylän alimman talon, Alahervan rajalta liki kaksi kilometriä alavirtaan; lauttarantaan eli Färinrantaan vähän nykyisestaä vanhasta kunnantoimistosta alavirtaan. 1700-luvun alussa Pappilan maista erotettiin lukkarille oma tila: Peteri. Tämä oli seurausta vuoden 1686 Kirkkolaista, joka edellytti lukkarilta luku- ja kirjoitustaitoa sekä niiden alkeisopetusta lapsille.
Tämä ympäristö: entisen laajan Kemin Lapin kirkkoherrakunnan äitikirkko on historialtaan ainutkertaista erityisesti kulttuuriperinnöltään ja näistä kirkon ympäristön kansallismaisemista ovat vuosisatojen varrella kirjoittaneet myös täällä käyneet useat ulkomaiset tutkimusmatkailijat. Seuraavassa poimintoja muutamista näistä kirjoituksista.
Ruotsalainen maailmankuulu luonnontutkija Carl von Linnè teki kesällä 1732 nuorena opiskelijana tutkimusmatkan Ruotsin Lappiin ja palasi Suomen rannikkoa Turkuun. Täällä Kemin pappilassa hän viipyi kolme päivää ja ihasteli kirkon ympäristön maisemia ja erityisesti Kemijoen lohen kalastusta, jonka hän rinnasti kahteen muuhun sen aikaiseen Ruotsi-Suomen ihmeeseen: Limingan niittyihin ja Isokyrön peltoihin.
Itse matkan tarkoitus ei näytä avautuneen edes siitä historiaa kirjoittaneelle ja lohenkalastuskin oli vain Linnèlle kerrottua tietoa. Elokuussa näet patokalastuskausi oli jo mennyt, joen vesi oli vähänä ja jo niin lämmintä, että syyskesän nousulohi, jokkalokin jaksoi uida ohi patorakennelmien.
Kasveista Linnè ei kommentoi, vaikka matkan tarkoitus ilmeisesti oli juuri tämän Lapin kolmion kalkkiperäisen maan erikoiseen kasvilajistoon perehtyminen ja näytteiden kerääminen. Kallinkankaan, kirkonkentän ja komean kanjonijoen laajan suvannon rantojen ja saarten monipuolinen kasvisto sekä Oravalansaarta kiertäneen Pölhönputaan ja siihen laskeneen Akkunusjoen karu luonto takuulla kiinnostivat Linnèn tasoista tutkijaa. Häntä pidetäänkin yhtenä eliöiden luokitteluopin eli taksonomian isänä ja hänen osuudestaan kasvien lajinmääritykseen ja tutkimiseen sanotaan: ”Luoja loi, mutta Linnè järjesti”.
Kirkkomestari Jacob Rijfin suunnitteleman keskimmäisen kirkon rakentaminen alkoi 1796 ja alusta asti sen kanssa oli ongelmia, joita ei saatu ratkaistua. Rakentamisen vielä ollessa kesken paikalle osunut italialainen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi kirjoitti:
”Kemin kirkko yllättää erikoisuudellaan ulkomaisen matkailijan maassa, missä hän ei odottaisi näkevänsä arkkitehtuuriltaan mitään niin hienotyylistä julkista rakennusta … se on tehty kivistä ja on varmaan tullut suunnattoman kalliiksi … Sijaiten noissa jylhissä maanäärissä keskellä kuusimetsää vastakohtanaan ympärille sirotellut halvat hökkelit, se tekee katsojaan oudon ja hätkähdyttävän vaikutuksen”.
Englantilainen tutkimusmatkailija Edvard Daniel Clarke on matkakuvauksessaan 1799 vielä kriittisempi:
”Kirkko on erittäin huomiota herättävä; siinä on edessä doorilaisia pylväitä, joiden päällä kattona on kupoli … ulkomuotoa ei ole parannettu kömpelöllä kellolla. Turmeluksena ulkonäölle on koko rakennuksen huippuna valtava kukko, joka on kullatun pallon ja ristin päällä. Jos yksi ateenalaisista temppeleistä, esim Loretton kappeli, lennähtäisi ilmaan ja matkailija löytäisi sen Amerikasta, hän ei voisi enempää hämmästyä kuin tästä mielettömästä kreikkalaisesta rakennusmallista Lapissa”.
Clarke oli kuitenkin matkallaan saanut rannalta ihastella myös keskiyön kalastusta Alapaakkolan Taivalkoskessa.
Rijfin kirkko oli käytössä vain kaksi vuosikymmentä ja saman verran tyhjillään – se oli rakennettu vesilanttoon ja perustus routi pahoin.
”Keisari Aleksanteri I:n käskystä ylörakettu” arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnittelema uusi kirkko otettiin käyttöön vuonna 1827.
Rijfin kirkon kivet matkasivat hevoskyydeillä jokivarren navetoiden ja talojen kivijalkoihin.
Vallitunsaaren ja Tuiskuvaara-Rantaniemi välistä jokiosaa kutsutaan Keminsuuksi ja aikanaan se oli saaristoa: tosi upeaa kanjonijoen maisemaa, kun joen pinta oli kymmenkunta metriä nykyistä alempana. Siinä oli myös Kemijoen alin koski: Lautiosaaren Ämmänkoski ja sen kesäinen, hiljainen taustakohina, joka voimistui virtaaman noustessa.
Oravalansaari, joka 1600-luvun lohiriitojen aikana sai rinnalleen myös nimen Rimalinsaari, kun yläpitäjäläisten kruununvouti Juho Rimahl tuli Kestilään vävyksi. Saari oli pinta-alaltaan 67 ha ja lisäksi Kemin(maan) seurakunnalla oli ”lammassaaria” 41 ha. Kemin satama oli tällä kirkon kentän lähialueella ja siirtyi jokisuun mataloitumisen seurauksena kohti jokisuuta, kunnes tsaari vuonna 1869 perusti Kemin kaupungin Sauvosaaren eli Täikön maille ja samalla sataman ”jottei kaikki kauppa tyrehtyisi”.
Mutta ennen sitä tunnetuin näistä Keminsuun satamista oli Haminasaari-Mahlasaari – alue markkinoineen. 1800-luvun alkuvuosina näillä markkinoilla vieraili myös tutkimusmatkailija, Inarin kirkkoherra Jacob Fellman ja hän kuvaa sitä värikkäästi kirjassaan ”Anteckningar under min vistelse i Lappmarken”, suomenkielinen teos ”Muistiinpanoja ja merkintöjä Lapista”. Markkinat olivat merkittävä sosiaalinen tapahtuma, johon liittyi myös lieveilmiöitä.
Fellman kirjoittaa:
”Markkinapaikalla kaikki ovat touhussa. Miehet yleensä käyvät pitkävarsisissa pieksusaappaissa, housut varsiin pistettyinä. Jonkinmoisella ylpeydellä osa heistä kuleksii rannalla olevien veneittensä lähellä keskustellen tärkeimmistä asioistaan, kun taas toiset, jotka jo ovat myyneet tavaransa avonaisella kaupalla, kiertelevät täydellisessä markkinahumalassa. ..Joskus näkee veneessä morsiamen ompeluksineen vanhemman naisen seurassa, jonka kanssa hän sitten, joen rantaa seuraten jalkaisin kulkee talosta taloon keräämässä morsiusapua. Morsiamet ovat mitä komeimmin puetut, sormus melkein joka sormessa”.
Hajamielisiä olivat markkinavieraat: 1600-luvun kolikoita löytyi nykyiseltä Pyhän Mikaelin kirkon kentältä vielä 1970-luvulla ja eri ikäisiä läheisiltä Keminsuuntien varren pelloilta edelleenkin.
Matka Tornioon tapahtui etelästä päin lautalla Kemijoen yli Mikkolasta Färinrantaan, siitä pappilan ja kirkon vierestä Hirsikankaalle ja edelleen Kaakaman ja Laivaniemen kautta Alatornion kirkolle ja edelleen Tornioon.
Tätä tietä ovat kulkeneet myös monenlaiset sotajoukot: Isovihan aikaiset vapaaherra Carl Armfeldin johtamat Ruotsi-Suomen sotajoukkojen rippeet perääntyivät ja lauttasivat yli Kemijoen syyskuussa 1714. Heitä seurasivat venäläiskasakat, jotka vastarinnasta kostoksi polttivat vuodenvaihteessa pappilan, Haminasaaren aitat ja muutamia taloja. Pari vuotta myöhemmin he vielä polttivat jokivarren asutusta aina Tervolaan eli Lapinniemeen saakka. Kirkkoherra Laurentius Forbus kannusti talonpoikia taistelemaan kasakoita vastaan ja siinä epäonnistumisen hän kirjasi kirkonkirjoihin: ”Venäläiset murhasi”.
Suomen sota (1808-09) toi ja vei lyödyn ja tautien runteleman Ruotsi-Suomen armeijan ensin Kaakamaan, leirityksen jälkeen Tornionjoen taakse ja perässä tuli Venäjän valta vuonna 1809.
Kirkon rakennuksia on aina leimannut juhlavuus: pappila eli papin virkatalo Heikkilä on komea. Pappila oli myös keskeinen osa kylän elämää: sillä oli viljelyksiä: niittyjä ja peltoja myös saarissa, joista suurimmat olivat: Maakokonluoto, Mahlasaari ja Kokonluoto. Myös osuus lohen kalastukseen oli, kun kyläläiset olivat luovuttaneet kirkkoherralle kokonaan Väyläpadon, karsinapadon, korvauksena siitä, että nämä olivat omin varoin rakentaneet Pyhän Mikaelin kirkkoa. Hervanputaan yksityisestä lohipadostakin seurakunta omisti 2/3.
Kirkko toi ihmisille elämään tarkoituksen huonoinakin vuosina, kun kato, tulva tai sota koettelivat ihmisten elämän uskoa. Juhlava kirkko; Herran huone näkyvällä paikalla symboloi jotakin pysyvää ja suurempaa jokivarren ihmisille. Luonto oli joskus ankara ja joskus se myös armahti jokivarren ihmistä. Näin kävi keväällä 1677, kun ankara tulva koetteli Tornionjokilaaksoa mutta ei Kemijokivartta. Tornionlaaksossa muistetaan vieläkin tämä nk Keksin tulva
Kiertoajelulla maisema-arkkitehti Anneli Ruohonen kertoi, että aikanaan vanha tie ja matka jokivarresta kirkolle oli myös elämä pienoiskoossa. Kaukaa katsoen ja lähtiessä kirkko näyttää jokisuvannon yli ja vaarojen takana taivaan rannassa pieneltä ja kaukaiselta. Se katoaa ja unohtuu kulkijalta välillä pitkäksi aikaa metsien ja
vaarojen katveeseen, mutta kun matka joutuu, se palaa seuraavalla viljelysaukealla tai jokisuvannon ylitse taas näkyviin entistä kookkaampana. Ikivanha tie mutkitteli jokirantoja ja kulki pihojen läpi, metsä peittää välillä kirkon näkymisen, mutta isojen peltoaukeiden takana se taas näkyy entistä kauemmin ja selkeämmin.
Päivä on kääntymässä iltaan, kun kulkija tulee kirkolle – nyt se näkyy portailla koko juhlavuudessaan. Matka täällä ajassa on silloin taitettu.
Kuvataideseura Suma on tehnyt pitkän ja kannustavan työn neljän vuosikymmenen saatossa. Käden taito on hieno syntymälahja, jota on kiittämätöntä olla käyttämättä ja näistä näyttelyistä on tie avoinna myös isommille foorumeille. Porukassa saa kannustusta ja myös opastusta. Kauneutta on kaikkialla – se vain tulee nähdä ja siirtää kankaalle, keramiikkaan tai pukea sanoiksi.
Nimi Suma on todella osuva: erityinen kiitos teille siitä, että olette säilyttäneet sen nimessänne.
Kirkon rannassa osana maisemaa oli kesäisin vuoteen 1991 saakka puusuma rannalta rannalle ja sekin oli seurausta syksyn, talven ja kevään aherruksesta kairoilla, metsissä ja jokivarsilla. Tämä tehty työ oli nähtävillä sumana useana kymmenenä kesänä. Siinä oli kesän ja metsän tuoksu, joka kulki tuulen mukana kauas kairoille – nyt puusuma kulkee kiskoilla. Suma joessa oli laaja ja lajittelematon – se sisälsi joen kyytiin ylävirrasta lasketun ja tänne perille päässeen puun. Likimain kymmenenä kesänä sumat olivat myös vierekkäin, kun kuvataideseuran kesänäyttely avattiin vanhassa pappilassa ja suma oli rannassa aivan ikkunnan alla.
Kirkon kenttä, siitä näköalana aukeava puuton ja puomiton, laaja sininen ulappa täyttyy vaahtopäisistä aalloista ja antaa ajatukselle tilaa liikkua. Tämä suuren joen avaruus, sen rantojen kylät, komeat Kivalon vaaramaisemat ja elävien sivukylien hiljainen kauneus ovat kotiseudun ainutkeraista sielun maisemaa.
Nämä maisemat ja niissä koetut muistot ja hetket kankaalle siirrettyinä sekä niiden katsojalle synnyttämä reaktio ovat taiteen syvintä ydintä. Työ on paljolti yksin ahertamista ja pandemian kokoontumisia rajoittaneeseen aikaan oli myös hyvä vastapaino arjen rajoituksiin. Jaettu monipuolinen, yhteinen kokemus näyttelyinä on vuosikymmenten varrella vakiintunut Kuvataideseura Suman tavaramerkiksi ja se on myös rohkaissut opiskelemaan alalla eteenpäin.
Kiitokset ja onnittelut teille luomistanne hienoista hetkistä kuvataiteen parissa !
2.10.2021 Eero Yliniemi
