1500-luvula Taivalkosken alapuoliset rannat ja pikkusen kosken niskanki rannoista oli jo rakennettu täythen. Turun Benedictus eli Pentti-piispa oli vaatinu 1300-luvula jumalallisela oikeuela kirkole ossuutta Kemijoen lohhen ehtona sille, että kirkko antaa jakamattoman siunauksensa lohen kalastuksele. Siunausta tarvithin, ko aikakiriat kertoo, että saalhinjaosa juothin kirkasta eikä se aina ollu lähevettä ja sen pääle saatethin jopa tapella. Näistä synty Kemin kirkkoherran palakka: lohikymmenykset, jokka suurimilhan oli melekein 15,5 tonnia lohta ja 1700 kiloa Taivalkosken siikaa. Pentti-piispan nimi on saattanu säilyä Pentinsaaren nimesä ja on vanhempi ko Hirmulan kylän nimi. Hirmulahan oli Lautiosaaren kyllää vuothen 1618.
1500-luvun lopula ja 1600-luvun alusa Ala-Kemijoen lohele tuli lissää ottajia, ko savolaisasutus levisi Ylipaakkolhan eli Sortavalhan ja Lapinniemele. Ylipaakkolan vanha nimi Sortavala kertoo karjalaisperäsestä väestöstä ennen savolaisia; Eilittä, Mölö, Pajari käykhön esimerkeiksi. Ajan olhon Lapinniemen kylän nimen rinnale tuli muuttajan Olli Tervosen mukasesti Tervola ja länsirannan alaosale Tossava, seki muuttanheitten mukhan. Savolaisasutus aiheutti kans sen, että Paakkkolan kylä jakkautu Yli- ja Alapaakkolaksi vuona 1598, reilu vuosikymmen savolaisten saapumisesta. Syynä taisi olla yksselitheisesti se, että Taivalkosken ainutlaatusta kalastusoikeutta ei haluttu enämpää jakkaa, ko mitä oli siikapäivyen myötä menetetty. Siikapäivyesä kalastusoikeus kiersi numeroitujen savujen eli veronmaksukykysten talojen mukhan ja osakhaita oli Louelta ja Mattisesta Lautiosaarhen, meren rannale. Sitä oli yritetty vuosisattain saatosa kaataa oikeusteitse, mutta siinä ei onnistuttu. Siikapäivyen perustana on siittä päättävälä ilimeisesti ollu valistunu kansantalouellinen näkemys. Katovuosina väylän kala näet nousi aina toellishen arvhonsa ja nyt Taivalkosken rannala seisova lippomiespatsas muistuttaa ennen kaikki Kemijoen vaellussiian mittaamattomasta arvosta alisele Kemijoele. Vaellussiikaa ei noussu merkittävästi – jos ollenkhan – Taivalkosken yläpuolisele jokiosale. Siikapäivyys koski vain syyssiian lippopyyntiä, joka alako Jaakonpäivästä 25. heinäkuuta ja jatku syyskuun lophun. Kesäsiian pyynti ennen Jaakon päivää kuulu Alapaakkolan taloile. Taivalkosken virtaamat oli semmoset, että ylävirthan pyrkiny kala joutu rantautumhan ihimisen asettamien pyy`ysten armoile – keskiväylän tuluvasa kuohuvia kallioporthaita ei kevätveesä riittäny kalan voimat päässä ylös. Tuo Alapaakkolan irtaantuminen omaksi kyläksi oli niin häthäinen, että sitä parsithin 1800-luvun loppupuolela Isojaon mettäjaosa. Siinä Kemin pitäjhän liitethin ns Pikku-Tervola eli kuus ylintä taloa, kolome molemin rannoin. Siihen asti pitäjänraja oli parisattaa metriä kosken niskasta ylävirthan.
1600-luku oli lohiriitojen luvattua aikaa. Tervolan aluhhele muuttanu väki otti osansa Kemijoen lohesta ja ko lohesta on kyse, niin sen jako ei ole koskhan oikia. On vain kaks näkemystä: meän kanta ja se väärä kanta. Niin s`on vielä tänä päivänäki. Lohikäräjiä istuthin Lietakkalan Rantaniemesä ja ne seinät kuuli aikanhan muuneltua tottuutta ja käsityksiä alakuperäisasukhaitten suuremasta oikeuesta Kemijoen lohhen, ko mitä oli vasta muuttanheila. Syytöksiä liian ottavista karsinapaoista ja kuninkhanväylän tukkimisesta tuli jatkuvasti kruunun oikeuslaitoksele. Ko ne ei johtanu toimenpitheishin, niin yläpitäjäläiset Muurolasta, Koivusta ja Ylipaakkolasta tuli ja rakensi tänne Ilimolhan oman karsinapaon poikki joen, vähän Ilimolan väyläpaon alapuolele, joka oli Ilimolansaaren länsiväyläsä. Kokonhan oma kysymyksensä oli, mistä otethin puut sen kokoshen väyläpathon, sen aitain varren ja karsinain rakentamishen. Mistäpä muualta, ko lähhimpää rantaa viikinki-periaathela. Ilimolan väyläpato oli ylin suuri pato Taivalkosken alapuolela. Kruunun kalastusarentiyhtiön suurten väyläpatojen kylien Kemin Kirkonkylän, Lietakkalan, Lautiosaaren, Hirmulan ja Ilimolan aluhheila tuo pyyntikulttuuri näkkyy vieläki: vanha mettän reuna on paikoin kaukana rannasta. Patopuita meni palion ja ne otethin kylän laialta ja metsän reuna siirtyi hiljalleen. Kaaettu alue raivathin usiasti pelloiksi. Tämä patopuitten tarve on saattanu olla syynä siihen, että Lietakkalan kyläle lohkasthin Isojaosa oma Helekkusen mettäalue
Alapaakkolasa oli Torvenhauan karsinapato länsirannala pikkusen Koroisten kylän rajasta ylävirtaan, mutta se ei ollu kovin tuottoisa ja Orrenkorvasa Jauhon talon ylärajala oli kahen lanan lohipato. Patojen rakentajat oli alansa ammattilaisia. Ko Orrenkorvan patoa oli rakennettu, toinen osakhaista oli neuvonu Inkilän Väinöä patovaajojen laitosa. Väinö oli sanonu, että häntä on turha neuvoa: hän on monena kesänä ollu Vuotin Yrjön palakkalistoila rakentamasa Korvan patoa ja tietää, miten vaaja lyyhän joen pohohjan. Vahtolan ja Inkilän talojen kohala liki länsirantaa oli Auainkarin pikkunen pato. Se oli sama pato, mihin muurarimestari Jaakko Sunnari, Pikku-Jaska, ajjautunu sumusa venhelä, ko oli ollu juovuksisa menosa yli joen. Sumusa oli kuulunu epätoivonen huuto:”Tulukaa pelasthan maelman paras muurari Auainkarilta !”
Luonnonlohen kannat vaihtellee, mutta miksi – siihen ihimiselä ei riitä tieto. Historian kiriotus väittää, että vuona 1869 Kemijoen lohisaalis romahti kymmenesoshan. Paikallisesti tähän ei kuitenkhan löy`y toistheita: lietakkalalaisen Anton Knuutin ilimottamat Korvan karsinapaon saalhit putos vain 10 %. Knuuti ilimotti ne Carl Gustav Claudelinile 1871 tämän pyynöstä Kemijoen valamistheila ollutta lauttaussääntöä varten. Kovakourasen uusimisen Kemijoen lohenkalastus koki vuona 1894, ko Keisarillisen Suomen senaatin oikeusosasto tuomitti Kemijoen suuret väyläpaot valtion omasuueksi. Irtouitto valtasi joen vuesta 1917 alakain ja lohenkalastus tapahtu uiton ehoila.
Sotien jäläkhen oli puutetta kaikesta ja 41 vuotta käytösä olhet Kemijoen sillat oli saksalaisten jäleltä ”Topparin tavaraa” ja joen pohiasa palasina. Poliittiset päättäjät teki sillon semmosen päätöksen, joka on vieläki Suomen ennätysrikos luontoa kohthan: Euroopan suurin lohijoki suliethin ja sen vaelluskalakanta tuhothin. Sitä ei kuitenkhan tehty vahingosa. Maakunnan kulkuväylät ja kalusto oli Lapin soan jäliltä ala-arvoset, mutta elämän alakhun oli päästävä. Sillon sähköntuotanto ja töitä tuova puun kulietusväylä yhistethin, maksajana oli lohi. Sota-ajan puute ja epävarmuus oli ihimisten tuorhesa muistisa ja työ autto siihen sitomhan ihimiset rakentamhan ommaa tulevaisuutta. Isohaaran voimalan toisesa väliaikaisluvasa kansallinen vesistötoimikunta määräsi rakennettavaksi Vallitun puolele kalatien, jonka kautta voihan juoksuttaa viis kuutiota vettä sekunisa ja tarvittaesa viis kuutiota houkutusvettä, ellei lohen nousua voia muuten turvata. Sivulaushen nojala pääythin kalahishin, jonka jokivarren kalastajat risti Louekarin katiskaksi Pohjolan voiman lakimiehen mukhan. Mutta olisko kalatie pelannu sen ajan oloisa ? Tukkiränniä ei ollu: puut laskethin tuluvaluukuista ja jos paosa josaki olis ollu kalatie, se olis taatusti ollu täys puita. Ko kaikki Kemijoen uitto tähtäsi siihen, että latvavesien puut hääty saaha maholisimman äkkiä Isohaaran althale pitkin kessää erottelule laskettavaksi. Parhaashen lohen nousuaikhan Isohaaran althala oli jo melekonen puusuma ja kysyä soppii, olisko pohiosen yöttömhän yöhön matkala ollu lohi lähteny hehtaarien pimmeythen ja parkin sekhan? Kalateisä ei ainakhan kestä olla pimiää: kala kääntyy heti takasin. Joka taphauksesa Kemijoen villilohikanta kuoli 1950-luvun loppuvuosina poliitikkojen suojeluksesa.
Lohen menetys oli valtava niin jokivarresa ko merialuhhela, mutta surijoita oli vähän. Uitto työllisti, ihmiset rakensi rannoila, niityilä ja asutusaluhheila sotien jäläkheistä elämää. Lohen menetys synnytti kuitenki katkeruuen heilä, joita menetys koski. Soat käynhet miehet vaati nyt turhhan oikeutta valtiolta, jonka vaphautta heistä parhaat oli viis vuotta henkensä kaupala puolustanu etulinian juoksuhautojen kuolemanlaaksoisa ja tykkipatterien korvia särkeväsä metelisä. Toinen paikallinen valtava menetys oli nahkiaisenpyynnin loppuminen. Vesioikeuen katselmusmiehet lausu nahkiaisesta: ”Pyynnin menetyksellä ei ole yleistä merkitystä, mutta menetys on merkittävä paikallinen kalatalousvahinko”. Pahinta kaikesa oli, että maasta puuttu vesioikeuslaitos ja sen alakuvuosinaki sen jokivarren ihimisten vaatimusten ja menetysten ”kölin alta” veto. Vesioikeus ei alusa nähäny voimayhtiöilä olevan mithän korvattavvaa. Jokivarren ihimisiä kuulthin muttei kuunneltu ja riita oli valamis.
Kemijoen 30-vuotinen lohisota päätty 1982 kesäkuun 9. päivä Vaasan vesiylioikeuen korvaustuomiihon, joka ei saanu valitusluppaa korkeimphan oikeuthen. KHO:n päätös istutusvelevotheista oli annettu kaks vuotta aiemmin ja kaikkia sen määräämiä jokialuhhen velevotheita on justeerattu tai muutettu: Ala-Kemijoela siika muutethin väliaikasesti peltoloheksi samana vuona, ko viimiset puut ui Kemijoesa eli kesälä 1991. Väliaikasuus jatkuu vieläki. Elämäsä ei kuitenkhan voi mithän kestävää rakentaa katkeruen hatarale ja voimia nakertavale perustale. Voimatallous on yhteiskunnan päätökselä joen pääkäyttömuoto ja sen ehoila on kalatallouenki elettävä. Voimaloitten vesiteitä on avarrettu ja virtaamia nostettu 1100 kuutiihon sekunisa, mikä luononjoesa vastaa jo melekosta kesätuluvaa Sähköntuotanto sanelee joen virtaukset ja kulutuksen tahisa pätkivä sykli on hankala vaeluskalale. Kalatallous tahtoo pakostaki olla lapsipuolen asemasa sähköntuotanthon rakenetusa joesa. Ja tuskinpa kalateitä olis koskhan rakenettu ittenäisen Suomen päätöksilä: siihen on kyllä ollu aikaa. Kemijoen kalatiet vain tuli pakolisiksi, ko EU:n vesipuitetirektiivi sano, että kaikki virtaveet on saatava parhaashen saatavila olevhan tilhan. Kemijoki ei ole sen mukhan parhaasa saatavisa olevasa tilasa, ko kaloila puuttuu voimaloitten ohiuinti mahollisuus. Ja sillä selevä. EU:n ympäristölaisa luonnola näyttää olevan isompi arvo ko ihimiselä: perhosen siipi ja törmäpääskyset on nyt jokiyhtiötä voimakhampia, vaikka ne on vain meän kesävierhaita.
NYKYSYYS
Kemijoen kullonenki arvostus tahtoo riippua siittä, kuinka palion oma elämä on sioksisa joen käythön. Kemijoki on tänä päivänä kokonhan muuta ko vain kokoelma lohiriitoja historian lehilä tai talavela sen jääkannela sohojosa parkuva moottorikelekkasaattue. Iso joki, virtaava vesi ja sen rannoila palavat elämän liekit, tulet on ollu kautta aikain monien kestävien arvojen vertausten kohthena. Ne kaikki on yhthensä niinko elämä pienoiskoosa. Tunturisa on Kemijoen alaku: pienistä puroista kasvaa suuri joki. Sen rannoila on opittu, että sitä häätyy kunnioittaa, mutta sitä ei saa pölätä. Vaphan joen aikhan tuluvan kyytisä matkanhet jäätelit särki väärhän paikhan rakenetun talon – siihen ei ollu valitusoikeutta, vain voivotteluoikeus. ”Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta”, haikailee runoilijamestari Eino Leino, ko tiesi jo kiriottaisa, että nuoruus on ongelma, joka poistuu ajan olhon. Raamattu puolesthan haastaa jokivarren vertauksila ihimisiä ittetutkiskelhun ”Niinko vesi virtaa, häätyy rakhauen alati uuistua ja niinko tuli palaa, häätyy rakhauen lämmittää”.
Jokataphauksesa nyt näyttää, että täälä jokivarresa suvantojen näköalat ja autius on syrihjäyttänhet Kemijoen puntarila ja rahala mitattavan arvostuksen. Mutta rahalahan niitäki oikiasthan mitathan niinko kaikkia muutaki täälä ajasa, ihimisen kunniaki mukhan lukien. Ison virtaavan joen kalastusmaholisuus on aina ollu arvostettu, mutta uistiminen oottaa taas uutta tulemista – sen me totesima eilisiltana ja –yönä kalastuksen valavontaretkelä Tervolasa. Joka taphauksesa kuitenki voihan vielä toeta: ikunen on Kemijoki.
