Ala-Kemijoki tarkoitti vapaassa Kemijoessa Ounaskosken ja Perämeren välistä jokiosuutta. Vuoden 1982 kalastuslain uudistuksessa luotiin uusi hallinnollinen käsite: kalastusalue ja se on käytännössä vesialueiden omistajien ja käyttäjien yhteistyöelin. Siinä jaossa vesivoimalle rakennetun Ala-Kemijoen rajoiksi otettiin Isohaaran ja Valajaisen voimalaitosten välinen jokiosa, joka käytännössä tarkoittaa Isohaaran, Taivalkosken, Ossauskosken ja Petäjäskosken voimalaitosaltaita sekä niihin laskevia jokia ja valuma-alueen järviä. Kalastusalue muuttui viimeisimmässä kalastuslain uudistuksessa kalatalousalueeksi ja rajoja ollaan laajentamassa. Kalastusalue ja kalatalousalue tarkoittavat käytännössä kalastonhoidon kannalta samanlaista aluetta ja Ala-Kemijokea ollaan yhdistämässä nykyisen Perämeren kalastusalueen kanssa. Kemijokisuun alue on maan kohoamisen aluetta sen lisäksi, että joen mukana kulkuu maa-ainesta. Kemin satama oli 1840-luvulle asti alimpien kylien Kemin Kirkonkylän ja lopuksi Lautiosaaren alueilla, kunnes väylien mataloiduttua tsaari Aleksanteri II määräsi vuonna 1869 perustettavaksi Kemin kaupungin meren rantaan, jotta kauppa ei tyrehtyisin laivaväylän vaikeuksiin ja alue toipuisi Krimin sodan vaikutuksista. Myös Kemijoen Vähähaaran reitti Poltimohaaran kautta Kiikelinlahteen oli mataloitunut niin, että vuonna 1836 lakkautettiin siinä Vallitunsaaren itärannalla ollut Suuren Kuusen karsinapato ja sen kalastusoikeus siirrettiin Ylipaakkolan Mölökarin karsinapadolle.
YHDEN RANNAN KYLÄT
Nykyisen Keminmaan eli entisen Kemin pitäjän alueella on kuusi maarekisterikylää, joista neljä: Kemin Kirkonkylä, Lautiosaari, Liedakkala ja Hirmula ovat yhden rannan kyliä. Kaksi muuta kylää: Ilmola-Koroinen ja Alapaakkola ovat molemmin rannoin. Kemijoen alin koski oli Lautiosaaren Ämmänkoski, putouskorkeudeltaan 3,5 m ja se sijaitsi Oravalan- eli Rimalinsaaren länsirannalla saaren ylänokan korkeudella. Itse saari oli 67 ha ja hukutettiin syksyllä 1949 Isohaaran voimalaitosaltaan veden nostossa melkein kokonaan. Tässä veden nostossa Lautiosaaren tilojen yksityisiä rantoja hukkui 70 ha 115 ha:n kylänvesien lisäksi. Pohjolan Voima ei lunastanut Isohaaran veden nostossa vesialueiksi muuttuneita maa-alueita, vaan ne jäivät tilojen yksityisiksi vesipalstoiksi. Yhtiö maksoi vain nimellisen korvauksen käyttömuodon muuttumisesta. Kemin kirkkoherrakunnan äitiseurakunnan Kemin(maan) kirkon rannassa oli kuuluisa kauppapaikka, Haminasaari, jonka markkinoista on myös Jacob Fellmanin kuvaus vuodelta 1827 kirjassaan “Antecningar under min vistelse i Lappmark”. Seurakunnalla oli myös muita Kemijoen saaria Liedakkalan ja Kirkonkylän alueella ja lisäksi vielä kaksi lohipatoa: Hervaputaan pato, jonka omistivat kolmin tasasuurin osuuksin: kirkkoherra, kappalainen ja Hervan maakirjatalo sekä Väyläpato, jonka kyläläisten kerrotaan 1500-luvulla lahjoittaneen kirkkoherralle korvaukseksi siitä, että tämä rakensi omin varoin Pyhän Mikaelin kirkkoa. Kirkon aikakirjat kuitenkin kertovat, että Väyläpato tuotti huonosti lohta. Kemijoen kalakorvauskiistan korvaustuomiossaan 9.6.1982 Vaasan Vesiylioikeus totesi, että Väyläpato ja Hervanputaan pato olivat yksityisiä lohenkalastuksia, joiden menetys korvataan Keminmaan seurakunnalle ja Hervanputaan osalta myös Ala-Hervalle. Kaksi muuta saajaa olivat Kaakaman lohipadon ja Laivaniemen tynnyrikunnan pyyntiyhtymän osakkaat. Muilta osin lohi tuomittiin regale-säännöllä valtion kalaksi. Kemijoen lohi oli tuomittu jo vuonna 1894 Keisarillisen Suomen Senaatin oikeusosaston tuomiolla valtion (regale) kalaksi.
Keminmaan seurakunnan tilalla Heikkilä II:lla on Isohaaran altaassa 45 ha yksityisiä vesialueita, jotka koostuvat hukutetuista rannoista ja saarista. Kemin Kirkonkylän osakaskunnalla on Isohaaran altaassa vesialuetta 130 ha. Yhden rannan kylät ovat syntyneet aikanaan lohenkalastuksen tuoton seurauksena. Lohta ja taimenta tuli niin paljon, että kyläkunta tuli sillä toimeen. Kuuluisimmat näistä karsinapadoista olivat Hirmulan Kittilänhaara ja Liedakkalan Korva, joista ensin mainittu todettiin vuonna 1666 Kemijoen tuottoisimmaksi. Korvan pato tunnettiin aiemmin myös Saavan patona ja sen suurin saalis on vuodelta 1922: 60 tn lohta. Saaliiden mittakaavana ovat myös kylän vesien pinta-alat: Liedakkala: 130 ha ja Hirmula 113 ha. Hirmulan rantoja hukkui veden nostossa 70 ha ja Liedakkalassa puolet siitä. Liedakkalan kylän alueella karsinapatojen puumenekki oli niin kova, että se näkyy kylällä vieläkin: vanhan metsän raja on kaukana rannasta. Isojaossa tämä huomiotiin luovuttamalla Liedakkalan taloille metsäalue Akkunusjokivarresta, Helekkusenvaarasta.
UITON PUUVARASTO
Isohaaran rakentamisella ja siinä kalatien rakentamatta jättämisellä oli laajempi syy-yhteys. Vuosia sotineet ikäluokat asutuskeskuksissa piti saada sitoutettua työhön ja siinä ei lohi merkinnyt mitään. Jokivarresssa sota-aikana tehdyt koskikaupat olivat aiheuttaneet laajaa katkeruutta. Vanhat miehet myivät koskiosuutensa, kun ostajat heiluttivat vettä pullossa: “Tätä me vain olemme ostamassa – kalastaa saatte niinkuin ennenkin”. Lohen menetys oli valtava – surijoita oli vähän, mutta puun oli kuljettava tehtaille. Usko yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen horjui jokivarsilla. Uiton alkaminen merkitsi käytännössä sitä, että latvavesien purouitot ja pienempien sivujokien uitot piti saada hoidettua heti jäiden mentyä korkean veden aikana. Keminmaassa tämä näkyi heti yhden rannan kylien alueella sumana rannalta rannalle ja kesän mittaan sumalle kertyi mittaa 4-6 neliökilometriä. Suma oli joskus niin tiukka, että pikkupojat ajoivat polkupyörillä sen yli Hirmulasta Liedakkalaan ja päinvastoin – ja saivat kotona siitä sapiskaa.Vasta vuonna 1980 KHO velvoitti uittajan erottamaan puomeilla yksityiset rannat ja määräsi myöhemmin vielä, että puuta ei saanut varastoida yksistään Isohaaran altaalla, vaan sitä oli oltava myös muilla voimalaitospadoilla.
Vuosien saatossa uiton ympäristömääräykset tiukkenivat ja uitettavan puun keskikoko pieneni, kun joessa pilaantuva tukkipuu oli nostettu kumi- ja rautapyörille. Tästä seurasi, että huonosti kelluvan ensiharvennus puun osuus kasvoi ja tämä näkyi Ala-Kemijoen voimaloissa, joiden turbiinin tulovesivälpit täyttyivät uppopuista. Voimalat kävivät niiden takia vajaalla teholla. Vielä talvella 1990-91 kavennettiin uittoväyliä Isohaaran altaalla pollareilla, mutta kulisseissa jo neuvoteltiin. Pönttöpollarit olivat käytössä yhden kesän ja vuoden 1991 mentyä Kemijoen uitto siirtyi historian lehdille. Kesällä 1992 Kemijoessa oli ennätyksellinen kesätulva: Isohaaran virtaama elokuun puolivälissä oli 3700 kuutiota sekunnissa – uitolle se olisi ollut katastrofi. Uittosäännöt kumottiin yksi kerrallaan helpoimmasta päästä ja vähiten jälkikorvauksia tarvitsevasta päästä. Ounajokea ja sen sivuvesiä entistettiin 6 miljoonalla eurolla. Vaikein ja työläin Ala-Kemijoen uittosääntö kumottiin vasta 27.6.2014 päätöksellä. Se sisältää runsaasti uittojätteen nostoa erityisesti Liedakkalan, Kemin Kirkonkylän ja Lautiosaaren vesillä erityisesti Iso-Rimalin vastuualueella. Nostettavaa on kuitenkin koko Ala-kemijoen alueella.Vastauksettomaksi jäänyt kysymys on edelleen, olisiko pohjoisen yöttömään yöhön matkalla ollut lohi lähtenyt nousemaan neljän kilometrin pimeyteen puusuman alle. Sen olisikin ollut ehdittävä ennen puiden tuloa. Edellytykset siihen olivat, kun Kansallisen Vesistötoimikunnan vuonna 1948 myöntämässä 2. Isohaaran rakentamisen väliaikaisluvassa oli ehto:”Voimalan yhteyteen on rakennettava kalatie, jonka kautta voidaan juoksuttaa vettä 5 kuutiometriä sekunnissa ja tarvittaessa saman verran houkutusvettä – ellei lohen nousua voida muulla tehokkaalla tavalla turvata”.
ILMOLA-KOROINEN JA ALAPAAKKOLA
Ilmola-Koroisen alueella oli suuri Vanha Ilmolan pato, joka on ikuistunut myös Kemijoen lohikäräjien pöytäkirjoihin, kun joen kalastusjärjestystä yritettiin saada palautettua milloin Schedingin sopimuksella milloin maaherran Johan Graanin neuvottelutuloksella.Yhden rannan kylät muodostivat Alapitäjän ja muu Kemijokivarsi oli Yläpitäjää, jotka maksoivat kumpikin yhtä paljon veroa kruunulle. Joinakin vuosina myös Ilmola laskettiin Alapitäjään. Aikanaan 8 kullekunnan Ala-Kemijoella kiertävää kalastusjärjestelyä käytettiin ja se jäi viimeiseksi, kun lohenkalastuksen armonaika loppui rajoittamattoman uiton edessä vuoden 1918 alussa. Alapaakkola on Kemijoen vesistöalueen suurin kalastuskunta manttaaliluvulla mitaten: 13,2. Kylän alueella oli Kemijoen kuningaskoski, Taivalkoski, joka putosi 7,5 m 400 metrin matkalla. Sitä ei sauvottu ylös, vaan veneet vedettiin hevosella kosken ohi venetaivalta pitkin, josta on myös kosken nimi. Isohaaran allas vei 126 cm Taivalkosken putouskorkeutta.Tsaarin maataloustarkastaja Tornion piirilääkäri Henrik Deutsch totesi raportissaan 1835: “Hirvein Kemijoen koskista on Taivalkoski – se on kulkukelvoton ja täynnä kiviä”.
Koskeen oli 1800-luvun viimeisinä vuosina louhittu länsirannan tuntumaan uusi lauttaväylä räjäyttämällä viitisentoista metriä Mustakallion länsireunasta. Koski oli silti vaikea laskettava ja tarvitsi omat lautturit, vaikka muualta jokivarresta lautat tulivat Oinaanrantaan melkein “jokamiesluokassa”: Taivalkoski tunnettiin lohen ja taimenen lisäksi suuresta siika- ja nahkiaissaaliistaan. Nahkiaista tuli koko Alapaakkolan alueelta ja vaellussiian pääsaaliin alue oli Taivalkoski, vaikka siian pyynnin tuoton menetys korvattiin Vaasan Hallinto-Oikeuden päätöksellä Rovaniemelle asti. Nahkiaisesta vesioikeuden toimitusmiehet lausuivat, että sen pyynnin tuoton menetyksellä ei ole yleistä merkitystä, varsinkin kun sitä voidaan edelleen pyytää Isohaaran alapuolella, mutta sen menetystä on pidettävä merkittävänä paikallisena kalatalousvahinkona. Kalakorvauskiistan lopullisessa tuomiossa Isohaaran rakentamisen aiheuttama menetetty nahkiaisentuotto määrättiin korvattavaksi 300 000 nahkiaisen vuotuisen saaliin mukaan ja summa jaettiin pyytäjille kylittäin: Alapaakkola 75 %, Ilmola-Koroinen 20 %, Hirmula ja Lautiosaari kumpikin 2 % ja Liedakkala 1 %, Kemin Kirkonkylä 0 %. Alapaakkola valitti tuomiosta ja vaati korvattavaksi alueen vuotuisen keskisaaliin 1 milj. kpl mukaan. Vesituomioistuin ei voinut enää käsitellä asiaa, vaan asia siirtyi Pohjolan Voiman ja Alapaakkolan väliseksi. PVO:n toimitusjohtaja Antti Koivuniemi myöntyi vaatimukseen perustellen asiaa: “säilyttääkseen kasvonsa Pohjois-Suomalaisena yrityksenä”. Kalakorvauskiistat vaikenivat tämän myötä 7.12.1984, kun Pohjolan Voima maksoi vaaditun 700 000 kpl:n nahkiaistuoton. Taivalkoskessa oli kesäsiian pyyntioikeus paikallisilla mutta syyssiian kalastukselle Siikapäivyysyhtymä. Se perustui ylimuistoiseen nautintaan ja tarkoitti lippousoikeutta Jaakonpäivästä 21.7. syyskuun loppuun. Oikeus kuului 224 veronmaksukykyiselle talolle eli savulle Runkauskylän Mattisesta meren rantaan Lautiosaaren kylää. Oikeus oli jaettu 8 päivyyteen, jotka kalastivat kiertävässä järjestyksessä. Päivyys lakkautettiin virallisesti vuonna 1991, vaikka se oli tullut tarpeettomaksi jo Isohaaran sulkiessa joen.
TAIVALKOSKEN ALLAS
Ensimmäisen Taivalkosken koskikaupan teki oululainen varakonsuli Einar Åström vuonna 1918 ja hänellä oli tarkoitus rakentaa itärannalle rännivoimala, jonka paineputken lähtö olisi ollut Kurinväylässä ja itse voimala itärannan koskikentällä, itse koski olisi jäänyt auki. Hanke kuitenkin kariutui, mutta siinä paikallisille jäi osakkuussähkö. Valtio osti tuon koskitilan: Taivalkoski Rno 46.
Kemijoki Oy rakensi Taivalkosken pääuoman viimeisenä ja liitettiin valtakunnan verkkoon elokuussa 1975, patoaltaan pinta-alaksi muodostui 1450 ha. Altaan lupaehtojen mukainen vedenkorkeus on + 27 m eli käytännössä se on sama korkeus, jossa Kainuunmeri lainehti 3000 vuotta sitten. Tämä jokiosuus on myös loivin osuus Ala-Kemijokea. Kun muut altaat ovat 18-19 km, Taivalkosken allas on 36 km. Yläosalla Runkauskylän alueella joessa on n. 180 cm hyödyntämätöntä putouskorkeutta, käytännössä Mattisenkarin alueella.
Allas on kalastustuotoltaan parasta aluetta Ala-Kemijoella, kun siihen laskevat länsipuolella: Kaisa-, Vare-, Vaa-, Loue- ja Pisajoet sekä itäpuolella Runkausjoki ja Lehmijoki, jota virtaaman pienuuden takia ei kuitenkaan virallisesti luokitella joeksi. Altaan rannalla on neljä kylää: Ylipaakkola, Lapinniemi, Runkauskylä ja Koivukylä. Pääosa Kemin merenrannan sahoille uitetuista tukkilautoista 1800-luvun lopulla olivat Runkauskylän ja Lapinniemen alueilta. Tervola oli aikanaan kolmen lossin kylä: Tossava, Kirkonkylä ja Koivun Kähkönen, joka poistui käytöstä Ossauksen voimalan valmistuttua 1965. Tervolan silta valmitui 1976, vuosi Taivalkosken voimalan jälkeen ja Tossavan lossi lakkautettiin 1960-luvulla. Ylipaakkolassa oli Mölökarin karsinapato, joka Kemijoen 1. lauttaussäännössä 1873 oli nimetty Anneksipadoksi: “Heti kun on saatu tieto Mölökarin pyyntiin saattamisesta, on alapuolisella jokiosalla lopetettava pyynti rantapadoilla ja kulkuuksella (kulkuverkolla)”
Saaria altaassa on kaksi: Rötkösensaari Lapinniemen ja Runkauskylän alueella sekä Oinaansaari Runkauskylän ja Koivun kylien rajalla. Oinaansaari on myös vanha hautasaari. Ossauskosken länsiväylän putaassa oli aikanaan kuuluisa Könkään lanapato ja itäväylä oli varsinainen pääuoma. Sen alapuolinen osa jokea oli lauttureille vaikea, sillä tukkilautta oli arka tuulelle. Ossauksen alapuolella onkin nimistöön tallentunut lauttureiden tuulen odottelu ja ajan kuluttaminen: Viinakorva. Ossauksesta seuraava koski oli Narkauskoski; nimi tulee saamen sanasta: njarga eli niemi. Koski oli Ryynäsenniemessä ja sen alapuolelle laskee Vähäjoki, altaan suurin sivuvesialue. Vähäjoen haaroja ovat mm. Suoli- ja Konttijoet. Konttijoki Vähäjoen kautta Kemijokeen on suunnittelun alla olevan Suhangon kaivoksen jätevesien reitti.
MUUROLA-JAATILA
Jaatilan kylän alueella Ossauksen altaaseen laskevat Leive- ja Ropsajoet. Jaatilansaaren alapuolella Kemijoessa on entinen Hömpän koskialue, Hömpänkorva, jossa on kolmisen kilometriä matalaa ja kivikkoista jokiosaa, syvyyden vaihdellessa 1,5 – 0,80 metriin. Ala-Kemijoen putouskorkeudeltaan suurin voimala on Petäjäskoski: 20,5 metriä ja altaan pinta-ala yli 2000 ha. Sen padotuskorkeus muodostuu useasta koskesta: Petäjäs-, Ruikan- ja Elingonkoskista sekä muutamasta pienemmästä. Aikanaan se oli lauttureille helppo jokiosa. Muurolan lohipato oli aikanaan kuuluisa saaliistaan ja se oli Könkään padon tavoin pudaspato, jota ei uitto haitannut. Petäjäisen altaaseen laskee Ternunjoki, jonka varrella on laaja Ternuvuoman turvetuotantoalue.
